Yhteiskunnassamme on paljon ikääntymispuhetta, mutta se on usein negatiivissävytteistä. Ikääntymiseen liitetään lisääntynyt sosiaali- ja terveyspalvelujen tarve ja elämänkaaren laskuvaihe, josta syntyy mielikuvia voimien hiipumisesta ja syrjään vetäytymisestä. Myös esimerkiksi vanhus-sanaa saatetaan varoa siihen liitettyjen negatiivisten mielikuvien vuoksi.
Myönteistä ja voimauttavaa puhetta vanhenemisesta vahvistavat sekä Kati Reijonen kirjassaan Iso äitiys – Äideistä, isoäideistä ja vanhoista naisista sekä Varpu Tavi kirjassaan Viisaus on vanhoissa naisissa. He pureutuvat asenteisiimme, jotka edesauttavat vanhojen naisten näkymättömyyttä. Lisäksi Reijonen tarkastelee moninäkökulmaisesti isoäitiyttä naisen yhtenä kunniatehtävänä.
Kati Reijonen kertoo päättäneensä kirjoittaa kirjan isoäitiydestä saatuaan tietää tulevansa isoäidiksi. Hän kuvaa idean kehittyneen lapsenlapsen ensimmäisen vuoden muistojen kirjaamisesta oman äitiyden – äitiysodotusten ja äititrauman – käsittelemiseen. Äitiys piti käsitellä, ennen kuin pääsi käsittelemään isoäitiyttä.
Isoäitiyden pohtiminen johti kirjoittajan paneutumaan vanhenemista koskevaan tutkimustietoon ja kirjallisuuteen, aina naisen esihistoriasta nykypäivään saakka. Reijonen käsittelee aihettaan omien kokemustensa ja pohdintojensa lisäksi laaja-alaisesti kirjallisuuden, elokuvien ja lehtiartikkeleiden avulla, ja onpa hän hyödyntänyt myös tekoälyä. Kirja tarjoaa lukuisia erinomaisia vinkkejä jatkolukemiseksi, Julia Kristevasta Simone de Beauvoiriin, Edith Södergranista Lauri Viitaan. Hän viittaa myös nettikeskusteluihin vanhoista naisista, jotka enimmäkseen vaikeuttavat jälkikasvunsa elämää, kantavat vanhentuneita asenteita ja tuovat ne äänekkäästi esille, usein pyytämättä.
Lapsenlapsen syntymä muutti kaiken, toisaalta isoäidin oma elämä säilyi kuitenkin hänen omana elämänään.
Minäkin olin kuin tehosekoittimessa. Molekyylini järjestettiin uudelleen. Minusta tuli uusi versio siitä, mitä olin 62 vuotta tottunut pitämään minuna. Minusta tuli mummo.
Huoli, huolehtiminen ja hoivaamispakko vahvistuivat uudelleen isoäitiyden myötä. Reijonen pohtii erityisesti naisiin liitetyn hoivaamispakon perustelemista biologisesti voimakkaammalla hoivaamisvietillä. Kuitenkin taustalla on naisten ohjelmoiminen hoivaajiksi lapsesta lähtien, ja aikuisuudessakin hoivavastuu asettuu usein edelleen naisten hartioille.
Reijonen tarkastelee isoäitiyttä suhteena lapsenlapseen, mutta myös suhteena lapsenlapsen perheeseen, eritoten omaan tyttäreensä. Ylisukupolviset suhteet – jälkipolvien lisäksi myös omaan äitiin – saavat tuoreita näkökulmia, unohtamatta perheriitoja, juhlapyhiin liittyviä perinteitä ja jännitteitä. Samalla kun isoäiti rakentaa isoäitiyttään, hän joutuu käsittelemään oman äitinsä vanhenemista – ja omaa vanhenemistaan.
Reijonen pohtii suhdettaan vanhenemiseen, vanhuuteen ja vanhojen ihmisten arvostukseen. Samalla tulevat pohdittaviksi vaihdevuodet, kehon muutokset, ulkonäkö, seksuaalisuus, parisuhde, eläköityminen ja yksin eläminen. Isoäitiys ajoittuukin usein elämänvaiheeseen, jossa on lukuisia muita käänteitä, sekä itsessä että elämässä, ja useansuuntaisia hoivavastuita.
Yksilötason ja sukupolvien tarkastelun lisäksi Reijonen pohtii laajemminkin vanhojen naisten tehtäviä ja tuo esille esimerkiksi sodanvastaiset liikkeet eri puolilla. Jokapäiväisenä kamppailuna hän pitää toimintaa vanhojen naisten sivuuttamista vastaan.
Reijonen muistuttaa, että mummous ei perustu biologiaan, vaan on sosiaalisesti määräytyvä kunniatehtävä. Näin isoäitiys on mahdollista valita ja rakentaa riippumatta siitä, onko omia lapsia ja lastenlapsia.
Kirja päättyy isoäidin muistilistaan, joka koostuu moninaisista varteenotettavista neuvoista. Yksi neuvo on: ”Ryhdy vanhaksi viisaaksi naiseksi”. Tähän toimeen kirja antaa eväitä virkistävällä ja samanaikaisesti monilla eri tasoilla liikkuvalla tavalla.
Kati Reijonen: Iso äitiys. Äideistä, isoäideistä ja vanhoista naisista. 2024. Kustannusosakeyhtiö Atena / Kustannusosakeyhtiö Otava.
Tietokirjailija, toimittaja ja bloggaaja Varpu Tavi on teoksessaan Viisaus on vanhoissa naisissa ottanut tehtäväkseen pohtia yhteiskuntamme ikämoninaisuutta vanhojen naisten näkökulmasta. Hän korostaa valintansa merkitystä Tilastokeskuksen tuottamalla tiedolla: Suomessa oli vuoden 2021 lopussa reilut 1,2 miljoonaa yli 50-vuotiasta naista. Teoksessa on tietoisesti valittu avainkäsitteeksi ”vanhat naiset”, joten käytän sitä myös tässä tekstissä.
Tavin teostaan varten haastattelemista naisista nuorin on ollut hiukan alle 60-vuotias ja vanhin 95-vuotias. Heidän taustansa ovat moninaiset: mukana on yrittäjänä, baletinopettajana, kirjailijana, toimittajana, näyttelijänä, tutkija- ja asiantuntijatehtävissä sekä vanhuspalveluissa toimineita naisia. Useilla heistä on ollut erilaisia työrooleja elämänsä aikana. Haastateltavien joukossa on myös meistä useimmille tuttuja julkisuuden henkilöitä kuten tanssinopettaja ja yrittäjä Aira Samulin, näyttelijä Riitta Havukainen sekä lastenpsykiatri, entinen Sosiaalihallituksen pääjohtaja, rauhanaktivisti ja feministi Vappu Taipale.
Tekijänsä mukaan teos ”tuulettaa tunkkaisia korrektin neutraaliuden pakkopaitoja”. Vanhojen naisten latistaminen stereotypioiksi, puhe mummoista ilman viitettä isoäitiyteen sekä ikäsyrjintä niin työelämässä kuin laajemmin yhteiskunnassa estävät Tavin mukaan inkluusiota, vanhojen naisten kuulumista yhteiskuntaan. Työllistymisvaikeudet, näkymättömyys mediassa ja kulttuurielämässä syrjäyttävät vanhoja naisia, ja heidät nähdään joutilaina hoitamaan vanhoja vanhempiaan sekä lapsenlapsiaan. Nämä ovat toki kärjistyksiä, mutta haastateltujen vanhojen naisten kokemukset kuvittavat niitä todellisiksi.
Haastateltavat kertovat ajatuksiaan vanhenemisesta, toisaalta jatkuvana muutoksena ja elämänvaiheena, johon kuuluvat myös menetykset, ja toisaalta oman identiteetin säilymisenä. Anneli Kanto tiivistää tämän puheenvuorossaan: ”Vanhaksi tuleminen ei muuta ihmistä tyhmäksi, eikä välttämättä työkyvyttömäksikään”. Pauliina Aarva puolestaan toteaa, että ”vanhuudessa ihaninta on vapaus”.
Teoksessa muistutetaan, että vanhat ihmiset ovat kaikkein moninaisin ikäryhmä: pitkän elämän aikana kertyneet kokemukset sekä sosiaalinen, koulutuksellinen, poliittinen, kulttuurinen ja etninen tausta kuljettavat jokaista omaa polkuaan pitkin.
Teoksessa sivutaan myös vanhusteknologiaa, käytän tätä käsitettä kirjan mukaisesti. Aira Samulin kertoo vanhuuden varalle varustelemastaan kodista, ja kertoo olevansa vannoutunut vanhusteknologian kannattaja. Vappu Taipale kiinnittää huomiota siihen, että vanhoilta ihmisiltä ei kysytä, minkälaista teknologiaa he tarvitsisivat ja haluaisivat käyttää, samoin erityisesti vanhojen naisten teknisiä ja tietoteknisiä kykyjä aliarvioidaan.
Vanhusten kotona asumisen tukemiseen, kotihoidon resursseihin ja hoivakodeissa työskentelevien ammattilaisten – sairaanhoitajien, lähihoitajien, hoiva-avustajien ja laitoshuoltajien – työnjakoon kiinnitetään myös huomiota. Teosta läpäisee yhtenä punaisena lankana huoli sosiaali- ja terveyspalvelujen saatavuudesta ja vanhusten yksinäisyydestä.
Luonnon monimuotoisuutta, biodiversiteettiä suojellaan monin eri tavoin. Teoksessa esitetään, että myös vanhojen ihmisten keskinäistä erilaisuutta, ikämoninaisuutta (kirjan termi ikädiversiteetti) tulisi arvostaa ja varjella, sen sijaan että vanhoja naisia – heidän hiljaista tietoaan, voimaansa, viisauttaan ja elämänkokemustaan – sivuutetaan eri elämänalueilla.
Teoksen keskeistä antia ovat vanhojen naisten omaääniset puheenvuorot, jotka piirtävät kuvaa moninaisuudesta, omien elämänvalintojen jatkuvuudesta myös vanhetessa sekä halusta vastustaa vanhojen naisten muuttumista näkymättömiksi.
Varpu Tavi: Viisaus on vanhoissa naisissa. Into Kustannus Oy. 2023.
Kirjoittaja:
Tuula Kukkonen
Artikkelin kansikuva: Anna Shvets